Heiissan!
Päätin nyt tulla avautumaan hieman paremmin siitä sairaalareissusta jonka koin maaliskuussa..
Päätin nyt tulla avautumaan hieman paremmin siitä sairaalareissusta jonka koin maaliskuussa..
" Uusia keskushermoston kasvaimia todetaan noin tuhat 1000 vuodessa. Niistä 90 % esiintyy aivoissa, loput selkäytimessä. "
Eli ensimmäiset oireet ilmaantuivat jo vuoden 2015 kesänä. Pikkuhiljaa alkoi ilmaantua kipua selkään. Kipu ei myöskään ollut mitään kovin pientä. Kipuja oli ensin vain parina päivänä viikossa ja vain tiettyinä hetkinä. Sitten ne kuitenkin lisääntyivät.
Lokakuussa kivut olivat jo niin pahat, että lopetin ratsastuksen enkä pystynyt enää juoksemaan/hölkkäämään, enkä tekemään oikeastaan mitään muutakaan..
Sitä samaa jatkui monta kuukautta maaliskuuhun asti. Mutta sitten tuli lisäoireita
" Jos kasvain on selkäytimessä, ensioire on yleensä tuntohäiriöt ja lihasheikkous alaraajoissa "
Jalkani alkoivat pettää pikkuhiljaa alta. Tasapaino lähti lähes kokonaan. Jalat ei totelleet enää samalla tavalla..
Silloin alkoi omassa mielessäkin jo käymään mitä kauheimpia kuvia joistain sairauksista.. Aloin oikeasti jo huolestua.
Jos menin lattialle istumaan, en päässyt enää ylös ilman apua. Kouluun menin sitkeästi vielä viikon ajan näillä oireilla. Mutta yhtenä aamuna kun kävelin juna-asemalle huojuen, multa tultiin kysymään kaksi kertaa "Oletko sä kunnossa?" "Onko sulla kaikki ihan okei?"
Silloin tuli ihan kamala olo, koska jos vieras ihminen kysyy sulta onko kaikki hyvin niin eihän sulla sitten pakostikaan ole kaikki hyvin..
Sinä päivänä en mennyt enään kouluun itse. Sain kyydin seuraavina päivinä kouluun ja jouduin odottamaan koulupäivän loputtua kyytiä lähes 2 h. Kuljin koulussa pitäen kavereiden käsistä kiinni.
" Keskushermoston kasvaimia tavataan ensimmäisen kerran varhaisessa lapsuusiässä, jolloin kyseessä ovat juuri lapsille ominaiset, hyvin harvinaiset kasvaintyypit. "
Mentiin sitten sairaalaan itse, kun oireet alkoi tuntua jo liian raskailta.
Siellä meille sanottiin, että lisää liikuntaa ja kuntoilua.
No, miten olisin voinut liikkua yhtään enempää, kun en enää pystyssäkään pysynyt.
Tultiin samalla viikolla, lauantaina (19.3) sairaalaan. Pyörätuolissa.
Jäin sinne yöksi ja maanantaina oli pään- ja selkäytimen magneettikuvat.
Samana päivänä tuskallisten 2h kuvausten jälkeen tuli tulokset.
Selkärangan sisältä (=selkäytimestä) oli löytynyt kasvain. Mulle kerrotiin, että kyseessä on todennäköisesti hyvälaatuinen kasvain, mutta olihan se silti kova isku. Molemmat, minä ja isä alettiin itkemään siellä lääkärin huoneessa. Leikkaus oli seuraavana päivänä.
Nukuin yön yli ja odotin seuraavana aamuna leikkaussaliin pääsyä.
Kun sitten oli aika lähteä leikkausosastolle, tuli uudestaan kamala jännitys joka tietysti kuuluu asiaan.
Isä saattoi mut leikkaussalin ovelle ja kun isä jäi sinne seisomaan ja katsoin sitä sängystä, millä mua työnnettiin.. Se oli ihan hirveä tunne. Vilkutin isälle kyyneleet silmissä.
Leikkaus sujui itsessään hyvin ja kuntoutus alkoi hyvin.
Leikkauksen jälkeinen viikko meni lähinnä nukkuessa ja maatessa.
Nyt olen siinä vaiheessa, että opettelen kohta juoksemaan ja pyöräilemään.
Mutta ei tää helppo kokemus siltikään ollut.
Loppuun vielä linkki biisiin, mitä kuuntelin joka päivä siellä sairaalassa maatessani leikkauksen jälkeen.
-Alina
